JÄÄKAUSI VAI VEDENPAISUMUS?

Suurin osa ihmisistä hyväksyy tai omaksuu asioita vain siksi, että niitä on tosina pidetty ja että niistä on toistuvasti kuultu kyseenalaistamatta niitä. Eräs tällainen hyväksytty ajatus on teoria jääkausista. Tämän teorian mukaan jääkaudet olisivat pääasiassa muovanneet planeettamme pinnan. Viimeisen suuren jääkauden oletetaan peittäneen 27% koko maapallon pinta-alasta. Näin paljon se olisi kätkenyt maata alleen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tarkastelemme ensin kysymystä mikä olisi voinut aiheuttaa jääkaudet? Kirja "1001 Questions Answered About Earth Science" (1001 kysymysta maantieteestä vastauksineen) selittää, että "Me emme tiedä sitä. On paljon olettamuksia, on paljon tieteellisiä hypoteeseja ja on jopa muutamia tosiasioitakin. Ilmaston muutos kuulostaa ensiksi riittävän yksinkertaiselta selitykseltä - kun auringon lämpötila vain hetkeksi alenee, pitäisi jäätiköiden alkaa muodostua. Mutta eräät osat maasta ovat muuttuneet kylmiksi eikä niihin ole muodostunut jäätikköjä." Argeologi G.E.Wright sanoo kirjassaan "The Quaternary Ice Age" (Kvartäärinen jääkausi) että "On myönnettävä, että niiden teorioiden joukossa, jotka on esitetty selittamään jääkausi-ilmiöitä, ei ole ainoatakaan, joka esittäisi tosiasiat sellaisella tavalla, että se herättäisi luottamusta. "Katastrofiteoria sen sijaan merkitsee geologeille esitettynä suoraa taisteluhaastetta sillä se on teoria Jumalan puuttumisesta asioihin.

Jääkausi-teoria synnyttää ensiksi kysymyksen: Mikä aiheutti sen suunnattoman kylmyyden, joka tarvittiin jääkausien syntymiseksi? Jääkausiteoria on sitäkin ihmeellisempi kun kaikkki maata koskeva tutkimus on yhtäpitävästi tullut siihen tulokseen, että täällä kerran vallitsi tasasuhtainen kostea lämmin ilmanala, joka ulottui kautta koko maapallon, napoja myöden, kuten F. H. Knowlton sanoo kirjassaan "Paleobotaniikan suhde geologiaan" : "Suhteellisen yhtenäinen, leuto ja verraten tasainen ilmasto sekä suuri kosteus ovat vallinneet suurimmassa osassa maapalloa napapiireille saakka tai kauemmaksikin enimmän osan geologista aikaa." Edellä kerrottua todistelee myos Science Year (1963) sanoessaan, että "Kivihiilen ja saniaisfossiilien löytyminen transantarktisilta vuorilta todistaa siellä muinoin vallinneesta lämpimästä ilmastosta. Ilmeisestikin siellä on tapahtunut ilmaston muutos. "Jääkausi-teoria ei myöskään selitä todisteita joille vedenpaisumus on uskottavampi selitys. Mikä tappoi mammutit?. Äkillinen suuri katastrofi, esimerkiksi suuri tulva, on kohdannut eläimiä, siitä kertovat mammuttien fossiileja ja muiden eläinten fossiileja runsain määrin sisältäneet löydöt. Kokonainen mammuttien hautausmaa, muisto jostakin esihistoriallisesta murhenäytelmästä, on löydetty Siperiasta. Edelleen noilta pohjoisilta seuduilta on löydetty eläinten fossiileja, sellaisten joita ei nykyään tunneta, kuten sarvikuonon kaltaiset titanotheriumit. Katastrofi Siperiassa jäädytti jopa kokonaisia mammutteja seisovilleen, vihreää ruohoa suussa. Tutkittaessa, olivatko eläimet tukehtuneet löytyi siitä selviä todisteita

NOOAN ARKKIA KATSOMASSA

Nooan Arkin löytöpaikka on maanteitse viisitoista kilometriä etelään pienestä Dogubeyazit - nimisestä kaupungista ja löytöpaikalla suuren aluksen hylky on näkyvissä 1920 metrin korkeudella meren pinnasta. Se on pohjois-etelä suunnassa ja kohoaa nykyään 4-6 metriä ympäristönsä yläpuolelle. Sen keula osoittaa kohti pohjoista ja sen länsilaita on osittain murskaantunut sisäänpäin hylyn työnnyttyä maanvyöryssä kiveä vasten. Nooan Arkin syrjäisen sijaintipaikan koordinaatit ovat 39 26' N ja 44 15' E ja se on noin 400 metrin päässä Uzengil-nimisestä kylästä Mahser-nimisen vuoren rinteellä. Seutu on ajoittain levotonta aluetta siellä asuvia kurdeja vastaan käytyjen toimien tähden. Turistit voivat vierailla paikalla käytännössä vain lämpimänä vuodenaikana. Talvella sillä korkeudella on kylmää, tuulista ja lumista. Fasoldin ja Wyattin töitä ovat tukeneet ja niihin osallistuneet myös Turkin valtio ja läheisen Erzurum-in kaupungin yliopisto. Turkin valtio on myös oivaltanut Nooan Arkin löytöpaikan merkityksen turistien käyntikohteena ja luonut mahdollisuuksia paikallisten turistipalveluiden kehittämiseen. Turkin hallitus on julistanut löytöalueen luonnonpuistoksi ja vuonna 1988 rakennuttanut alueelle johtavan nelikaistaisen tien sekä kohteen lähelle turisteille tarkoitetun vierailukeskuksen joka on ollut avoinna lämpimän vuosipuoliskon kestäessä. Yksistään turistikeskus tuli maksamaan Turkin hallitukselle noin 1.65 miljoonaa euroa. Esiteaineiston mukaan hyvin varustetussa keskuksessa on tilat 50 lounasvieraalle. Löydetty Nooan Arkki on siitä lähtien kuulunut myös Turkin valtion virallisessa turistikartassa mainittuihin nähtävyyksiin. Löydön sisältöä ja merkitystä ei liioin kaihdeta tuomasta esille. Nooan Arkin löytöpaikalle matkailijoita opastetaan kilvillä joiden tekstinä on "Nuhun Gemisi". Vuonna 1990 siellä kävi vierailijoita 40 eri maasta USA:ta ja Australiaa myöten. Nooan Arkille pyrkiville antaisin muutamia matkaohjeita. Lentäen pääsee koillismaakunnan hallintokaupunkiin Erzurumiin sekä Istanbulista että Ankarasta. Täältä voi matkaa jatkaa joko linja-autolla, taksilla tai vuokratulla autolla. Linja-autolla matka Erzurumista Dogubeyazitiin kestää 4-5 tuntia. Dogubeyazitissä on yli 30 000 asukasta ja sieltä löytyy hyviä hotelleja kuten "SIM-ER" tai ARARAT. "SIM-ER" hotellista saa englantia puhuvan oppaan Nooan Arkille. Muillakin hotelleilla on vastaava opaspalvelu. Kaupungin lähellä ja ympäristössä on useita muitakin historiallisia turistikohteita joihin kannattaa tutustua. Tarkempia tietoja saa Turkin Helsingissä olevan suurlähetystön turistitoimistosta. HYVÄÄ MATKAA.

NOOAN ARKKI

Ensimmäisen kerran Nooan Arkki havaittiin vuonna 1948. Toukokuun puolivälissä jolloin Israelin valtio perustettiin, tapahtui Araratin vuoristossa Turkissa suuri maanjäristys. Maanjäristys toi osittain esiin suuren laivan muotoisen kohteen. Tapahtumasta kerrottiin turkkilaisessa sanomalehdessä jossa reportteri Edvin Greenwald 13.11.1948 kirjoitti Reshit-nimisen lammaspaimenen eli Ali Oglu Resit Sarihan'in nähneen Araratin vuoriston Mahser-vuorella suuren laivan hylyn. Seuraavan kerran Nooan Arkki havaittiin 1959 Turkin ilmavoimien lentäjän Sevket Kurtisin kartoituslennolla ottamassa ilmavalokuvassa. Ilmavalokuvien stereoskooppisessa tutkinnassa näkyi maastosta selvästi kohoava suuri, laivan muotoinen kohde. Löytö herätti suurta huomiota ja kuvia tutkinut turkkilainen kapteeni Ilhan Durupinar ilmoitti löydöstä heti esimiehelleen. Suuren, laivan muotoisen kohteen löytöraportista tuli uutinen lehtiin eri puolilla maailmaa. 1970- ja 1980-luvuilla amerikkalaiset tutkijat Wyatt ja Fasold kiinnostuivat tästä Nooan Arkin löytöpaikkana tunnetuksi tulleen kohteen lähemmästä tutkimisesta. Vuonna 1977 Wyatt lähti kahden poikansa kanssa omin päin Nooan Arkin löytöpaikalle. Pari vuotta myöhemmin hän teki sinne uuden matkan. Wyatt käytti metallinilmaisinta ja osoitti että Nooan Arkin rakenteen rautaiset liitososat näkyvät maaperässä kaarevina signaalijonoina. Hän oli myös löytänyt paikalta Nooan Arkin suuria kivisiä ajoankkureita. Fasoldin ansioihin Nooan Arkin oikeellisuuden selvittämisessä kuuluu se että hän tapasi sen esilletulon silminnäkijän, lammaspaimen Reshitin. Hän kuuli lammaspaimen Reshitistä Nooan Arkin itäpuolella olevassa kylässä ja löysi 60-vuotiaan, jo eläkepäiviään viettävän Reshitin vuonna 1986 Nooan Arkin löytöpaikan lähellä olevasta Dogubeyazitin kaupungista. Hän haastatteli Reshitiä tunnin ajan. Reshit, joka oli Nooan Arkin esilletulon aikaan ollut 22-vuotias, muisti tuon päivän tapahtumat hyvin. Hän vahvisti niiden tapahtuma-ajaksi toukokuun puolivälin vuonna 1948 ja kertoi, että järistyksen tapahtuessa hän oli ollut lähellä paimentamassa lampaitaan. Järistys oli ollut Reshitin mukaan "aika erikoinen, aika voimakas ja kesti aika pitkään" ja se toi näkyviin "ihmeellisen" näkymän, suuren laivan muotoisen kohteen. Vuonna 1978 samalla paikalla tapahtui toinen maanjäristys joka hiukan hajotti maasta 4-6 metrin korkeuteen ulottuvaa Nooan Arkkia. Turkin hallitus oli antanut Fasoldin ja Wyattin ryhmälle luvan tutkia Nooan Arkkia vain pintaa rikkomattomilla menetelmillä. Siksi Nooan Arkin ja varsinkin sen sisärakenteen tutkimuksessa merkittävää osaa esitti Fasoldin siihen tuoma tavallista metallinilmaisinta kehittyneempi tutka eli NR-tutka, jonka avulla pystyttiin aikaisempaa tarkemmin kartoittamaan Nooan Arkin sisärakennetta, paikantamaan sen väliseinät ja toteamaan sen jakaantuminen yhdeksään erilliseen osastoon. Fasold ja Wyatt alkoivat vuonna 1985 yhdessä paneutua Nooan Arkin tutkimuksen aiheuttamiin ongelmiin. He saivat osoitetuksi että paikalta tehty löytö erittäin tödennäköisesti on aito ja alkuperäinen Nooan Arkki.

NOOAN ARKIN MITAT

Nooan Arkin koko, sen päämitat pituus ja leveys ja jopa poikkilaipioiden ja pituuslaipioiden paikat saatiin selville kuljettamalla NR-tutkaa maastossa säännöllisiä reittejä pitkin ja rekisteröimällä sen eri kohdista antamat,raudan läsnäolosta maassa kertovat signaalit. Signaalien paikat maassa merkittiin näkyviin valkoisin nauhoin ja mittaustiedot tulostettiin lisäksi myös piirturilla. Näin maastoon saatiin hylyn päälle muodostumaan viivasto josta selvästi piirtyi esiin laivan kansi, kyljet, keula ja perä sekä laivan kylkien välillä kulkevat viivat eli aluksen poikittaiset osastoimislaipiot. Niitä kuvaavat viivat eivät menneet kylkien ulkopuolelle. Kylkien kaarevat signaalijonot yhtyivät hylyn keulassa ja perässä. He mittasivat Nooan Arkin mitat, kuinka monta kyynärää on sen pituus ja leveys. On uskomatonta miten täsmällisesti Nooan Arkin koko, joka Raamattussa sille ilmoitetaan, täsmää nyt löydetystä aluksesta tehtyjen mittausten kanssa. Jaettaessa mitattu pituus muinaisella Egyptin kuninkaallisen kyynärän pituudella 0,5241 m saadaan Nooan Arkin pituudeksi 300 kyynärää joka on Raamatussa sen pituudeksi ilmoitetu. Jos kannen mittaustuloksista laskettu pinta-ala 4112 m2 jaetaan arkin pituudella ja tulos muutetaan kyynäriksi, siis 4112/157,2/0,5241 saadaan keskileveydeksi 50 kyynärää joka on Raamatussa sen leveydeksi ilmoitettu.

SUURI KALA

Sir Francis Fox kertoo kirjassa "Sixty Three Years of Engineering" tapahtumasta vuoden 1891 helmikuussa. Valaanpyyntialus "The Star of the East" oli juuri lähtenyt Falkland-saarilta, kun aluksen miehistön näkyville tuli suuri kala joka oli suuri kaskelotti. Valasveneet laskettiin vesille ja miehet onnistuivat harppunoimaan valaan. Kun miehet yrittivät varmistaa valaan saantia, yksi valasveneistä murskaantui ja James Bartley-niminen merimies hävisi ennenkuin valas saatiin tapettua. Kun kaskelottia paloiteltiin seuraavana päivänä, James löytyi sen vatsasta elävänä. Hän käyttäytyi kuin raivohullu pari viikkoa, mutta parantui sitten täysin. Koettelemuksesta jäi merkiksi ainoastaan valaan vatsahappojen aiheuttama valkaisu James Bartleyn paljaana olleisiin ruumiinosiin. Myöhemmin James Bartley kertoi, että hän tunsi alkuhämmennyksen jälkeen liiikkuvansa eteenpäin pilkkopimeässä, missä hänen kätensä joutuivat kosketuksiin jonkin liukkaan aineen kanssa, mikä kutistui siihen koskettaessa. Hän pystyi hengittämään helposti mutta kuumuus, pimeys sekä hänen kohtalonsa kauhistuttivat häntä niin, että hän menetti tajuntansa. James Bartley heräsi vasta laivan kapteenin hytissä.